Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2024-11-23
Rentoa matkantekoa
Tänään oli vuorossa jotain aivan muuta kuin ponien kanssa vääntämistä. Valjastin Reetan kärryjen eteen, ja jo pelkkä varustaminen oli meditatiivinen hetki. Tämä suuri tamma seisoi käytävällä täysin liikkumatta, pää alhaalla ja huuli rentona, vaikka tallikissa juoksi suoraan sen jalkojen välistä. Reetta jos kuka oli todellinen luottopolle ja aivan ihanaa vaihtelua jatkuvaan ponien kanssa taisteluun. Kyllä tähän väliin ihminen ansaitsikin jo jotain rentouttavampaa menoa. Onneksi Reetan kanssa ei tarvinnut taistella. Tamma oli luonteeltaan aivan hurmaava. Jos se olisi ihminen, sillä olisi tuhatpäin ystäviä ja se tekisi paljon hyvänmielen vapaaehtoistyötä. Mutta Reetta on hevonen, joten sillä on vain oma fanclubinsa, johon kuuluvat kaikki, jotka tamman kanssa ovat ikinä päätyneet tekemisiin.
Heti kun kiipesin kuskin pukille ja annoin lähtömerkin, tunsin sen valtavan voiman, joka hevosen lavoissa jyllää. Se ei kuitenkaan rynnännyt tai sählännyt; se vain nojasi rintavaljaisiin ja lähti liikkeelle pehmeästi kuin juna. Tasaisen rauhallisesti, kuin panssarivaunu. Menimme pitkän lenkin hiekkateitä pitkin. Tamma piti yllä sellaista tasaista, matkaa voittavaa ravia, jota voisi katsella tuntikausia. Korvat sojottivat rennosti eteenpäin, ja se kuunteli pienimpiäkin ohjasapuja. Olin onneni kukkuloilla, tällaista ajamisen kuuluikin olla.
Matkalla kohtasimme ojaa kaivavan kaivinkoneen, joka piti melkoista meteliä. Siinä missä moni muu olisi tehnyt täyskäännöksen, tämä tamma vain vilkaisi konetta kerran, huokaisi ja jatkoi matkaansa kuin ei olisi huomannutkaan. Se on todellinen "vakuutusyhtiön unelma". Ei säpsy eikä sekoile. Oli ihanaa vain istua kyydissä, antaa ohjan levätä kevyenä käsissä ja nauttia syksyisestä metsästä. Tämän hevosen kanssa ei tarvitse neuvotella suunnasta tai vauhdista – se luottaa minuun ja minä siihen.
Kotiin tullessa tamma odotti kärryjen purkamista yhtä kärsivällisenä kuin lähtiessä. Annoin sille valtavan kasan porkkanoita kiitokseksi siitä, että kerrankin valjakkoajo oli pelkkää rentoutumista ilman hikikarpaloita otsalla (tai hiekkaa hampaissa). Kyllä on tämä täti luotu kilteille hevosille, vaikka valitettavasti suurin energia menee pienten pirujen ponien taltuttamiseen kärryjen eteen.
Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2025-11-12
Reetta ja Reetan uusi ajuri
Päivä alkoi tavalliseen tapaan, mutta heti kun näin valjaat, tiesin, ettei edessä ollut peruslenkki. Tallikäytävälle ilmestyi vakituisen ihmiseni seurassa joku, jota kutsuttiin ”uudeksi ajuriksi”. Haistoin heti ilmasta lievän jännityksen ja hienhajun – sellaisen, joka tulee ihmisestä, joka ei ole aivan varma, mihin suuntaan ne pitkät nahkahihnat pitäisi laittaa. Onneksi minulla ei ole kiire, opetelkoon rauhassa.
Kun minut oli valjastettu, uusi ihminen kipusi pukille. Tunsin heti ohjissa pientä epävarmuutta; otteet olivat joko liian kireät tai aivan löysät. Mutta minäpä en välittänyt. Huokaisin syvään niin, että vatsavyö hieman narskui, ja päätin, että tänään minä hoidan ohjauksen ja ihminen saa vain istua kyydissä.
Kun ihminen yritti pyytää minua seisomaan, hän teki sen niin hiljaa, että olisin voinut jatkaa kävelyä vaikka huomiseen. Pysähdyin kuitenkin ihan vain siksi, että hänelle tulisi hyvä mieli. Kuulin hänen huokaisevan helpotuksesta. ”Hieno tyttö”, hän sanoi, ja se jos mikä tuntui mukavalta. Kunpa poika kuitenkin hengittäisi hieman, jännitys taisi kuristaa kurkkua.
Sitten suuntasimme kentälle. Ihminen yritti pyytää minua kääntymään vasemmalle, mutta hän veti ohjasta vähän turhan kovaa. Jos olisin ollut se pieni pörröinen shetlanninponi, olisin varmasti istunut siihen paikkaan ja kieltäytynyt työnteosta. Onneksi olen kuitenkin kaikkea muuta kuin pieni, kilipäinen egoistiponi. Minä vain käänsin päätäni rauhallisesti ja suuntasin kohti kulmaa. Kyllä hän vielä oppii, että vähemmän on enemmän.
Vihdoin saatiin myös lupa liikkua hieman rivakammin eteenpäin. Ihminen naksautti kieltään niin varovasti, ettei kärpänpoikanenkaan olisi herännyt. Tiesin kuitenkin, mitä hän halusi. Nostin pehmeän ravin ja pidin sen tasaisena, vaikka tunsin takanani, miten ihminen hieman hytkyi pukilla yllätyksestä ja puristi ohjaksia epäilemättä rystyset valkoisina. Jos osaisin pyöräyttää silmiäni tekisin sen, varsinkin kun kumpikaan ihmisistä ei ollut näkemässä. Pieni raasu, en minä karkuun juokse vaikkei ohjista rutistaisi kynsin hampain.
Lenkin jälkeen sain ekstrapaljon porkkanoita ja hellän rapsutuksen suoraan suosikkikohtaani kainaloon, sinne kun en meinaa itse yltää. Ihmiset puhuivat keskenään siitä, kuinka olen eräänlainen tallin ”professori”. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta jos se tarkoittaa sitä, että saan porkkanaa siitä, että kävelen kiltisti suoraan, niin olen mielelläni professori joka päivä.
Ihminen taisi rakastua minuun. En ihmettele – olenhan minä aika upea ilmestys, ja huomattavasti helpompi yhteistyökumppani kuin ne tallin pienet karvapallot.
Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2025-11-15
Reetta ja Reetan uuden ajurin tulikaste
Tänään se tapahtui: Ihminen päätti, että olimme harjoitelleet kentän turvassa tarpeeksi. Oli aika suunnata suuren maailman porteista ulos, eli takapihan kautta metsätielle. Tunsin selkäni takana pienen jännityksen värinän, kun ihminen kapusi pukille ja otti ohjat käsiinsä. Hänen kätensä tuntuivat tärisevän hieman tavallista enemmän, joten ajattelin pysyä extra-rauhallisena.
Päästyämme porteista ulos muistin, että yleensä tässä kohtaa se pieni valkeanharmaa poni yrittää ryöstäytyä kotiinpäin tai pysähtyä syömään postilaatikkoa. Minä taas astelin arvokkaasti eteenpäin. Tunsin, kuinka ihminen huokaisi helpotuksesta, kun huomasi, etten aikonutkaan sinkoutua avaruuteen pelkästä vapauden ajatuksesta.
Noin kilometrin kohdalla tien pientareella makasi valkoinen, lepattava peto. Ihminen jähmettyi pukilla ja lyhensi ohjia niin paljon, että melkein peruutin. Annoin ihmisen ensin panikoida rauhassa ja antaa minulle hieman tilaa edestä. Liian tiukka ohjasote alkaa nopeasti tuntua hieman ahdistavalta. Kun vihdoin sain taas luvan lähteä liikkeelle, astelin pussin ohi korvaakaan lotkauttamatta, ja tunsin, kuinka ohjat taas pehmenivät. Ehkä ajurini voisi nyt hieman rauhoittua.
Kun tie aukeni leveänä ja tasaisena, ihminen antoi merkin. Nostin ravin, joka on kuin istuisi lentävällä matolla, vaikka itse sanonkin. Ravista sain luvan siirtyä rytmikkääseen laukkaan ja se oli ihmiselle selvästi uutta – hän naurahti ääneen! Vauhti tuntui hyvältä, ja vaunujen kolina takanani oli musiikkia korvilleni. Hyvän ajurin kanssa työnteko oli aina nautinnollista ja tämäkin ihminen oli matkalla hyväksi ajuriksi, vaikka vielä vähän keltaista nokan päässä pilkottikin.
Palasimme tallipihaan kumpikin hyvin tyytyväisinä. Ihminen taputti kaulaani niin kovaa, että se melkein kumisi, ja sanoi minua ”maailman parhaaksi opettajaksi”.
Sain palkkioksi omenan, jonka söin mahdollisimman hitaasti ja nauttien, samalla kun katselin aidan yli sitä pientä shetlanninponia. Se yritti juuri sillä hetkellä repiä riimunnarua hoitajan kädestä poistuakseen vastakkaiseen suuntaan taluttajastaan. Pudistin päätäni; jotkut meistä ovat vain syntyneet kantamaan vastuuta ja kasvattamaan ihmisiä, kun taas toiset... no, toiset ovat poneja.
