Hitman II

VVJ-II (103.000p), VVJ
31.01.2026, Tammikuun tilaisuus
6 + 40 + 19 + 23 + 15 = 103 p.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2023-08-01

Ruunikko ori pärski käytävällä. Sen häntä viuhui hurjana puolelta toiselle ja aina ohi kävellessäni se yritti nirhaista palasen paidastani. Ensimmäisellä kerralla ori osui. Hampaat upposivat melkein lihaan saakka. Kirosanojen äkillinen ryöpsähdys sai Hitin kuitenkin irrottamaan otteensa varsin vauhdikkaasti. Seuraavilla kerroilla muistin jo, millainen miellyttävyys Hitti olikaan ihmisille ja osasin varoa ja varautua sekä sen etu-, että takapäähän. Harjasin hevosen pikaisesti läpi, kiinnitin suojat jalkoihin ja kaivoin silat esiin.

Hitin ilme muuttui samantien. Orin korvat alkoivat kääntyä varovasti kysellen eteenpäin. Sen hammaskalusto alkoi pysyä suun sisäpuolella ja häntä lakkasi viuhtomasta kun laskin silat silatyynyn päälle sen kiiltävään ruskeaan selkään. Tässä oli se syy miksi tämä ihmiselle epämiellyttävä kiusankappale oli yhä hengissä. Nyt maltoin tuskin odottaa, että saisin oriille kiesit kiinni ja pääsisimme matkaan. Hitti heilutteli mustaa harjaansa ja pärski, tällä kertaa tyytyävisenä ja innokkaana. Sen into tarttui väkisin minuunkin samalla kun kiinnitin aisoja vetolaitteisiin.

Vihdoin pääsimme matkaan kiivettyäni kuskin pukille. Hitti ei meinannut pysyä nahoissaan ja se rikkoi raville alkukäyntien aikana monesti, yrittäen sniikata nopeampaan vauhtiin. Toppuuttelin hevosta, matka olisi pitkä ja ehtisimme vielä kulkea kovaakin. Hitti toki ei tätä ymmärtänyt vaan jatkoi rettelöintiään aisojen välissä kuin olisi taas nuori varsa. Hermostumisen sijasta sen touhu sai tällä kertaa hymyn huulilleni. Hyvä että vanhuksesta irtosi vielä moista intoa.

Hitti oli ottanut eläkepäivänsä hyvillä mielin vastaan. Se hyppäsi pukille yhä silloin tällöin, se käveli kävelykoneessa kuten se oli aina tehnyt, mutta sen liikutus oli vähän sinne päin ja nyt sen kanssa tehtiin enemmän kivoja asioita. Ei enää treenattu veren maku suussa. Hitti oli uransa hoitanut ja se oli orin nimikaima, eli varsinainen hitti. Ori oli saanut myös useamman hienon varsan, joista kaikki seurasivat isänsä jalanjälkiä. Toiset myös luonteensa mukaan, mutta se oli aneteeksi annettavaa, kun kärryttely sujui niin mallikkaasti. Orin pärskähdys palautti ajatukseni hevoseen itseensä. Alkoi olla aika siirtyä reippaampaan tahtiin.

Käänsin orin kärrytielle ja nappasin ohjaksia käsiini. Hitti heitti päätään ja siirtyi pyytämättä leppoisaan raviin. Kärrytie kulki pitkin metsiä aina kylään asti enkä pitäisi pientä herkkukahvia paikallisesta kahvilasta lainkaan pahakseni. Hitti tiesi suunnan vanhasta tottumuksesta ja hölkkäili turpa alhaalla mutta korvat eteenpäin innosta puhisten pitkin rahisevaa kärrypolkua. Annoin sen mennä ja nautin kyydistä. Päästyämme hyvälle suoralle keräsin oriin ohjastuntumalle. Se oli Hitille merkki siitä, että laukkapätkä alkoi lähestyä ja se alkoi tanssahdella. Maltillisesti tokikin, mutta tanssahdella siltikin. Papparainen oli aivan liekeissä. Annoin sen siis mennä. Pieni myötäys ohjasta riitti ilmoittamaan, että nyt saisi pinkoa. Hitti ponnahti eteenpäin, mutta tuntuma otti sitä jonkin verran vastaan, joten mitään pikakiitolaukkaa emme lähteneet kokeilemaan.

Kaviot tamppasivat maahan tasaisin väliajoin ja olivat suloisinta musiikkia mitä korvani olivat hetkeen kuulleet. Hiekka rahisi kärryjen pyörien alla kun kiidimme, maltillista tahtia tokikin, kohti kylää. Hitti laukkasi, kuin ei olisi ikinä laukannut. Se puhisi ja puuskutti tyytyväisyyttään ja kiskoi kiesejään kuin ei olisi ikinä ennen päässyt töihin. Kaipa edellisestä maastolenkistä oli vain liian pitkä aika.

Hetken matkan päässä kylästä siirryimme raviin ja viimeiset kilometrit Hitti puksutti reipasta kilparaviaan koko matkan kahvilalle saakka. Parkkeerasin kiesit ja hevosen toisen tutun näköisen, mutta ratsuksi varustellun ruunikon viereen. ”Onko Peter kans kahvilla?” Kysäisin Harri-hevoselta ohimennen samalla kun sidoin Hitin kiinni puomiin. Harri oli tapansa mukaan vaitonainen, näytti torkkuvan.

Paukahdin sisään kahvilaan. Peter nojasi tiskiin ja jutteli supisten jotakin kassaneidin kanssa. Homma näytti varsin salaiselta, joten uteliaisuuteni yllyttämänä hiivin muina naisina lähemmäs. Kassaneiti hymyili leveästi ja nyökkäsi kysyvästi. Nyökkäsin takaisin. Kahvini olisi matkalla. Peter käännähti kannoillaan, tunnisti kasvoni ja alkoi supattaa semmoista tahtia etteivät korvani tai aivoni meinanneet ehtiä mukaan. Ilmeisesti McGregor oli taas juovuksissaan haukkunut meidät pitkin kyliä ja uhannut tekevänsä tilalla vaikka ja mitä ilkivaltaa mutta tämä sama laulu oli kuultu joka lauantai-ilta paikallisen baarin mennessä kiinni. ”Ottaisin sen mukaan!” Huikkasin Helenelle Peterin olan yli merkiksi siitä, että keskustelu aiheesta olisi minun osaltani ohi. Peter näytti harmistuneelta siitä, etten ottanut taas yhtä lukuisista uhkauksista vakavasti. Kohautin olkapäitäni miehelle, nappasin pahvimukini Helenen kädestä tämän tarjotessa sitä suuntaani ja lähdin kohti ulko-ovea. Ovella huudahdin vielä selkäni taakse: ”Peter halusi tarjota kahvini!” ja sujahdin vikkelästi ulos.

Irrotin Hitin puomista ja taputin ohimennen Harria kaulalle. Ori heilautti korviaan, muttei noteerannut olemassa oloani sen suuremmin. Perus Harri. Peter kaivoi kiukkuisen näköisenä hiluja lompakostaan minun hypätessäni kuskin pukille. Heilautin vielä kättä kohti kahvilaa ja käänsin Hitin kohti kotia. Kotimatkalla ratsain liikkeellä ollut Peter ja Harri saavuttivat meidät ja loppumatka jatkettiin leppoisasti rupatellen. Paluumatka oli selvästi hitaampi, jottei kahvini läikkyisi ja samalla oli hyvä hetki jos ja vaikka minkälaiselle spekuloinnille McGregorista. Tallipihalle saavuttuamme olimme molemmat valmiita uuteen reissuun ja jatkamaan salaliittoteorioitamme vihamielisestä naapuristamme. Lykkäsimme siis ohjat tallityöntekijöiden kouriin ja nappasimme allemme samantien seuraavat hevoset. Tällä kertaa minäkin lähtisin ratsain liikkelle – mutta en todellakaan eteenpäin pungerrettavalla Hitillä.