Mein Riviera

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2025-06-15

Maneesissa kaikunut uho ja nuorten orien pauhu taas yhden irtohypytystilaisuuden tiimoilta tuntuvat kaukaisilta täällä varsaosaston hiljaisuudessa. Vain muutama tunti sitten saimme todistaa sitä ihmettä, jonka eteen on tehty töitä vuosia: Mein Riviera on saanut ensimmäisen varsansa. Estehevosen huippusuku on saanut ensimmäisen virallisen kruunun perijän.

Kun astuin karsinaan, tamma käänsi päätään hitaasti ja hörisi matalasti. Sen silmissä oli sellaista rauhaa, jota vain vastaleivottu emä voi säteillä. Olkien seassa makasi pörröinen, hämmentävän pitkäjalkainen tammavarsa. Se yritti jo nostaa päätään, ja sen suuret, tummat silmät räpsyivät unikuvien ja todellisuuden välillä.

Saksalaisen urheiluhevosen perimä näkyi heti. Varsa ei kauaa makoillut. Se alkoi sätkiä jaloillaan kuin hämähäkki liukkaalla jäällä. Kerran, kaksi... ja kolmannella kerralla se sai takapäänsä ylös. Se hoippui ja törmäsi emänsä kupeeseen, mutta pysyi pystyssä.

Se seurasi vaistoaan ja alkoi hamuilla tamman kylkeä. Tamma nosti jalkaansa hieman, kuin ohjatakseen varsaa oikeaan suuntaan. Rivan emänvaistot olivat käynnistyneet ja ne olivat ensiluokkaiset. Kun ensimmäiset imaisut kuuluivat, päästin huokauksen – se on aina se hetki, kun tietää kaiken olevan hyvin.

Katsoin tuota pientä olentoa ja mietin sen sukutaulua. Sen isä on se sama musta ori, jota vihasin sydämeni pohjasta koko sen elinajan – mutta sen kilpailutulokset olivat päätä huimaavat, ja emä on siittolan yhdellä upeimmista suvuista varustettu. Tässä pienessä, vielä hieman huterassa paketissa on kaikki se potentiaali, jota jalostusohjelmamme tavoittelee: jaloa rakennetta, vahvaa selkää ja ennen kaikkea valtavaa sydäntä.

Nyt ne molemmat nukkuvat. Tamma on laskenut päänsä varsan viereen, ja minä jätän ne rauhaan. Huomenna alkaa varsan elämä ulkomaailmassa, mutta tänä yönä ne saavat olla vain emä ja varsa.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-06-06

Maneesissa pyöriminen ja satojen estelinjojen hiominen alkoivat selkeästi painaa Rivan mielialaa, sillä alkuviikosta tamma oli karsinassa niin äreä, ettei loimituksesta meinannut tulla mitään ilman hampaiden kalistelua. Päätin, että tyttö kaipasi pään nollausta, ja suuntasimme iltapäivän auringossa maastoon. Turvallisuussyistä – ja jotta en joutuisi taistelemaan koko matkaa pelkkää sinkoilua vastaan – houkuttelin mukaan tallikaverin ja tämän rauhallisen maastovankkuriorin, jonka peräpeiliin ei mikään maailman pelästys hätkähdä.

Riva teki heti tallipihassa selväksi, ketä maastojonossa kuuluu kunnioittaa. Kun ori uskalsi nuuhkaista liian lähellä Rivan takapuolta, tamma pyöräytti korvansa välittömästi niskaan, vinkaisi teatraalisesti ja väläytti takakavioitaan ilmaan sen merkiksi, että vähimmäisturvaväli on vähintään kolme metriä. Vanha oriherra vain räpytteli silmiään ja tyytyi kohtaloonsa matkan takana tulevana alamaisena.

Hiekkateillä Riva oli kuin ladattu ase. Sen askel oli niin elastinen ja jännittynyt, että tunsin satulaan asti jokaisen lihaksen olevan valmiina räjähdykseen. Mikään tavanomainen asia – kuten traktorit tai postilaatikot – ei tammaa hätkähdyttänyt, vaan se marssi niiden ohi korvat hörössä ja rinta rottingilla. Sen sijaan ojanpohjalla viattomasti heilunut, hieman liian kirkkaanvihreä saniaispuska oli selkeästi hengenvaarallinen hirviö. Riva teki salamannopean loikan sivulle, pärskähti niin että kuolaimet helisivät, ja jäi tuijottamaan puskaa silmät lautasina jalat harallaan. Kun takana tuleva vanha ori vain laahusti kylmänviileästi puskan ohi, Riva totesi tilanteen olevan ohi, viskasi päätään ja jatkoi matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Laukkapätkällä pitkällä ylämäkirinteellä Riva pääsi vihdoin purkamaan energiaansa. Annoin sille hieman ohjaa, ja tamma lähti kuin tykin suusta. Se ei yrittänyt ryöstää, mutta sen laukassa oli sellainen voima ja eteenpäinpyrkimys, että tuuli vain vinkui korvissa. Se heitti matkan varrella kaksi pientä, puhdasta ilopukkia – sellaisia, joista ratsastaja vain naurahtaa ja toteaa, että löytyy sitä vanehmmastakin rouvasta vielä ruutia.

Kotiinpäin kävellessä pitkin löysin ohjin Riva oli vihdoin rento. Sen korvat kääntyivät rennosti sivuille ja se pärskähteli tyytyväisenä iltakylmyydessä. Se oli edelleen oma kipakka itsensä, joka mulkaisi vihaisesti tarhassa huutelevia varsoja, mutta talliin päästessämme se suostui jopa ottamaan porkkanan kädestäni ilman, että yritti purra sormia kaupan päälle. Pään nollaus teki selkeästi tehtävänsä – huomenna meillä on taas treeneissä astetta yhteistyöhaluisempi estehevonen.