Mein Kasimira

[Piilota sukuselvitys]

i. Kilttiluonteinen ori, jolle kaikki käy ja se näkyy tuloksissa. KTK-II ja ERJ-I palkittu.

ei. Morituri on upea musta ori, jolla on ponnua korkeammillekin esteille. Ori on kilpaillut menestyksekkäästi 160cm-tasolla vaikka se on itse vain 167cm korkea. Luultavasti oriin ego kannattelee sen esteiden ylitse takapään ponnistuslihasten lisäksi, sillä ego tällä hevosella on tuplasti sen itsensä kokoinen. ee. Traubenkirsche oli luonteeltaan herkkä ja varautuvainen, mutta hyppykyvyltään ilmiömäinen. Tuontisukuinen tamma sai jalostuksessa monia jälkeläisiä, se kantakirjattiin kolmannelle palkinnolle ja se palkittiin ERJ:n laatuarvostelussa ensimmäiselle palkinnolle. Tuomi oli 165cm korkea, ruunikonkimo hannoverinhevostamma, joka lopetettiin vanhuuden vaivoihinsa tämän ollessa jo 27-vuotias.

eii. Isä Mortem oli pikimusta, 168cm korkea hannover-ori. Sen kilpailu-ura sai loistavan alun, mutta loppui lyhyeen orin teloessa itsensä kilpailumatkalla. Paranneltuaan jännevammaansa vuoden päivät ori yritettiin kuntouttaa takaisin kisaradoille, mutta turhaan. Sen jalka kesti kuitenkin astumista, joten Mortem siirtyi siitokseen ja saikin usean kymmentä hienoa jälkeläistä. Ori on tunnettu periyttäjänä ailahtelevaisesta luonteestaan, jonka suurin osa sen varsoista on saanut ja jopa periyttänyt sitä eteenpäin. Orin vanha vamma alkoi kuitenkin vaivata sitä, kun se alkoi lähestyä iällisesti kahtakymppiä ja sen omistaja päätti päästää sen kärsimyksistään ennenkuin se ehti parikymppiseksi asti. eie. Emä Inarime oli sporttimallinen ja melko pieni hannovertamma, jossa oli puolikas täysiveristä – ja sen huomasi. Inarime oli vaikea käsitellä ja vielä vaikeampi ratsastaa, mutta kun sen sai toimimaan, oli se täysin pitelemätön. Se annettiin kilpailukäyttöön eräälle saksalaiselle kenttäratsastajalle, joka kilpaili tammalla lisäksi muutamat rataesteet alle. Pitkän ja maineikkaan kilpauran jälkeen tamma sai omistajallaan vielä pari varsaa, ennenkuin se jätettiin ansaitulle eläkkeelle kotimaahansa Saksaan. eei. Maniason oli hieno, ruunikko hannover-ori, jolle ei korkeutta ollut siunaantunut, kuin 165cm. Sen ratsastaja oli koko sen pienen iän ajan Jacob Haus, joka oli pitkä, miltei kaksimetrinen miehenköriläs. Pienen ja siron oriin selässä mies näytti vielä normaalia pidemmältä, ja heti alkuun ratsukosta sanottiin, että jos ei orin jalat ota puomeja radalla alas, niin Jacobin jalat ottavat. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kaksikko oli radoilla suorastaan lyömätön. Pieni, siro ja vikkelä ori peittosi vauhdillaan monet sitä jykevämmät hevoset jättäen niiden ratsastajat nuolemaan näppejään. Ori kilpaili kansainvälisellä tasolla 160cm:n ja 170cm:n luokissa varsin menestyksekkäästi ja sen kotimaassa Itävallassa se oli varsin suosittu jalostuskäytössä saaden useita kymmeniä jälkeläisiä. Valitettavasti ori menehtyi äkilliseen ähkyn aiheuttamaan suolisolmuun vain 17 vuoden ikäisenä, oltuaan vasta 2 vuotta siitosoriina ja poissa kisaradoilta. eee. Vogelbeere, oli kuvankaunis ruunikonkimo tamma. 163cm hevonen oli vienosti rusehtavan sävyinen koko ikänsä – aivan kuin sen kimoutuminen olisi jäänyt kesken. Se oli mainion näköinen ja pärjäsi vielä mainiosti kilpailuissakin. Luonnoltaan tamma sen sijaan oli varsin stressiherkkä, arvaamaton ja jopa vähän pelokas – varsinkin uusia asioita kohtaan. Onneksi kilparadalla tamma kuitenkin unohti arkuutensa ja se hyppäsi kovaa ja korkealta radan joka ainoan esteen ja sen ilo hyppäämisestä huokui aivan varmasti yleisöön asti. Tamma jätti kilparadat taakseen ollessaan 15-vuotias ja siirtyi siitoskäyttöön, jossa se sai neljä upeaa varsaa: kolme rohkeaa ja itsevarmaa orivarsaa ja yhden ujon, hieman pelokkaan tammavarsan. Jokainen sen varsoista kuitenkin piti huolen menestyksestään kilparadoilla sijoittuen jopa emäänsä paremmin kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tamma menehtyi viidennen varsan synnytyksessä tapahtuneisiin komplikaatioihin, jotka veivät mukanaan sekä upean estetamman, että sen toisen tammavarsan.