Christian van Holmes

FLA-I
28.05.2026, FLA1 11 + 20 + 30 = 61p.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2025-07-17

Tänään oli suuri päivä nuorelle Matt:lle, Chrisin pojalle. Se on vasta nelivuotias, ja sen maailmankuva rajoittuu pitkälti maneesin seiniin ja kotitarhaan. Jotta pojan nuppi ei kuumene liikaa, otimme mukaan tallin legendan: 22-vuotiaan isäukon, Christian van Holmesin, joka on nähnyt kaiken kisoista hääajoihin.

Heti kun käänsimme orit tallipihasta kohti metsäpolkua, Matt muuttui jousipalloksi. Se ei kävellyt, vaan se steppasi sivuttain, pärskähti jokaiselle postilaatikolle ja yritti näyttää Chrisille, kuinka korkealle sen polvet nousevat, kun sitä jännittää. Chris taas... Chris vain huokaisi. Se asteli perässä niin rennosti, että sen alahuuli melkein roikkui ja tuijotti välillä varsin epäilevästi poikaansa. Lohdutin vanhusta siitä, että se oli käyttäytynyt itse nuorena samalla tavalla eikä DNA-testiä näin ollen tarvittu.

Kun pääsimme puiden varjoon, alkoi nuoren oriin todellinen testi, kun pusikosta pöllähti fasaani lentoon. Matt teki näyttävän sivuloikan ja oli valmis kääntymään takaisin kotiin. Oriin tehdessä täyskäännöksen vastassa seisoi kuitenkin Chris. Vanha herra ei korvaansa lotkauttanut. Ensin se tuijuotti poikaansa hetken aikaa ja sitten se vain jatkoi matkaansa Matt:n ohi tasaisessa käynnissä. Matt katsoi vanhaa oria, puhisi kovaa ja ilmeisesti päätti, että jos tuo vanhus uskaltaa jatkaa, niin ehkä minäkin.

Nuorukainen yritti vähän väliä haastaa Chrisiä pieneen kisaan, mutta vanhempi ori vastasi vain viskomalla niskojaan, kuin ilmoittaen ettei kevätjuhlaliikkeiden aika ollut vielä.

Lopulta tie aukeni leveäksi ja pehmeäksi neulaspoluksi. Annoimme merkit ratsuillemme ja Matt ampaisi liikkeelle kuin tykin suusta – se on nopea, hätäinen ja täynnä intoa. Mutta sitten lähdössä taaemmas jäänyt Chris laittoi isompaa vaihdetta silmään. Vanha ori nosti valtavan, rytmikkään laukan ja lipui poikansa ohi sellaisella tyylillä ja voimalla, kuin vain omanarvonsa tunteva, kansaansa hallitseva kuningas voi. Siinä oli jotain maagista: kaksi mustaa oria, harjat ratsastajiensa kasvoja piiskaten, rinta rinnan metsän hämärässä. Chris näytti, ettei vauhti katoa iän myötä, se vain muuttuu hallitummaksi.

Tallilla Matt oli hikinen, mutta silminnähden rauhallisempi. Se seisoi käytävällä ja tuijotti uteliaana Chrisin karsinan suuntaan, jossa oriin ratsastaja tappeli sen kanssa, äänistä päätellen hengestään. Nuorikko taisi oppia tänään enemmän kuin kymmenellä koulutunnilla yhteensä: maailmassa on muutakin kuin pelättäviä asioita, ja joskus on järkevämpää vain seurata vanhempaa ja viisaampaa.

Tai sitten on ottanut nuoren oriin itsetunnolle se fakta, että ikivanha isäukko päätyy vieläkin ohi siitä vaikka kuinka tempoisi laukkaan vauhtia.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-03-31

Eilisen tiukan kouluvalmennuksen jälkeen päätin, että sekä minä että Chris ansaitsimme hetkellisen vapauden huuman. Pakkasin itseni kiukkuisen kahelin selkään ja suuntasimme tallipihalta kohti metsäpolkua, joka johti rantaan. Kun ori haistoi suolaisen merituulen, sen sieraimet laajenivat ja se päästi hirnumisen, joka kaikui dyynien yli kaukaisuuteen. Tätä oli kaivattu.

Se on kummallista miten tallissa ori saattaa yrittää purra koko käsivarren irti, mutta täällä aavalla rannalla se tuntuu kasvavan kymmenen senttiä korkeutta ja muuttuvan täysin keskittyneeksi kumppaniksi. Se ei säiky lokkeja tai pauhaavia aaltoja, vaan astelee hiekalla kuin omistaisi koko Pohjanmeren. Chris vastasi taas jokaiseen apuun energisesti ja herkästi, vaikka olikin innosta pinkeänä.

Kun pääsimme tasaiselle, kovalle hiekalle vesirajassa, annoin sille luvan. Orin valtava kaula taipui mielettömälle kaarelle ja pitkä harja tuulessa liehuen se räjähti sellaiseen laukkaan, että moni täysiverinen olisi vääntynyt mutkalle kateudesta.

Friisiläisen laukka on kuin hidas, mutta valtavan voimakas aalto. Tunsin jokaisella askeleella, kuinka sen selkälihakset tekivät töitä allani. Kun vesi roiskui kavioista, Chris vain puhisi tyytyväisenä. Se rakastaa tätä – täällä ei ole seiniä tai kulmia, on vain suoraa rantalinjaa ja loputonta tilaa. Tämä oli oma käsitykseni vapaudesta.

Laukan jälkeen annoin sen kävellä pitkin ohjin aaltojen pyyhkiessä mustia vuohiskarvoja. Chris laski päänsä alas ja pärski tyytyväisenä. Se katsoi horisonttiin korvat hörössä, ja siinä hetkessä tunsin, että olemme vihdoin samalla aaltopituudella.

Tallilla ori taas muistutti siitä, kuinka hän ei tasan ole aaltopituudella kenenkään kanssa ja yritti paukuttaa hampaita olkavarteeni, kun olin pesemässä hiekkoja sen jaloista. En silti voinut olla hymyilemättä. Se on Chris – sotaherra karsinassa, mutta kuningas kaikkialla muualla. Sen musta karva kiiltää nyt puhtaana ja suolaisena, ja uskon, että huominen koulutreeni sujuu tämän reissun jälkeen paljon rennommassa hengessä.