Abraham GER

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-01-20

Istuin mustan orin selässä enkä tiennyt mitä ajatella. Kun hevonen myytiin minulle, se myytiin ”tulevaisuuden huipputähtenä” ja ”äärettömällä kapasiteetilla”. Joopa joo. Sukunsa perusteella Abran olisi pitänytkin pystyä, mutta enpä olisi ikinä tullut ajattelleeksi, että oriin GP tasolle vieminen veisi yhden ihmisiän.

Abra oli kuitenkin arvostettu tallityöntekijöiden keskuudessa. Se oli varmasti yksi tallin parhaimmin käyttäytyvistä hevosista, saatika oreista. Vaikka nyt harvinaisen sählä tyyppi sattuikin olemaan. Valitettavasti selästä ori oli tahmea, hitaasti lämpeävä ja vähintäänkin raskas. Tiettävästi kaikki se työn määrä ei näkynyt ulospäin, mutta eipä meitä kyllä kilparadoilla myöskään ylistetty. Kun ostin varsan niin en kuvitellut saavani siitä ikuisuusprojektia.

Mutta niin vain kävi. Nyt Abran oli kuitenkin aika päätää kilpailu-uransa, korkeammalle voimalle kiitos, sillä nyt Abran pakkotuuppaaminen sai loppua. Ehkä Abralla olisi vielä toivoa jalostuksen parissa. Tammojen valinnassa pitäisi kuitenkin olla tarkkana ja Abraan on pakko yhdistää kaikkein varmajalkaisimmat tapaukset. Siltä varalta että oriin ikisählä luonne ja jatkuvat tasapaino-ongelmat sattuisivat olemaan perinnöllisiä. Emme voineet ottaa sellaista riskiä. Toki Abralle voisi myös laittaa rahtusen kipakampia yksilöitä morsiamiksi, ehkä oriin herttainen luonne olisi myös perinnöllistä.

Havahduin ajatuksistani, kun Abra liikahti allani nostaen toisen takasensa ilmaan – ihan vain lepuuttaaakseen sitä. Ensimmäinen GP-tason kouluratsuni jolla ei ollut ikinä kiire mihinkään. Kaipa sen olisi pitänyt syntyä laiskiaiseksi. Keräsin siis itseni, ja pyysin oria eteenpäin. Suuntaisimme tänään maastoon, niin sitä ei tarvitsisi niin paljon pakottaa eteenpäin.

Abra keikautti korviaan, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Niin luonteenomaista orille, mutta itse en tiennyt itkeäkö vai nauraako. Niinpä istuin hetken hiljaa ja pyysin sitten hiukan voimakkaammalla maiskautuksella herraa liikkeelle. Hidas liikerata alkoi tahmeasti, mutta dieselmoottorin hieman lämmettyä pääsimme jopa ihan oikeaan käyntiin ja käänsin Abran kaikessa hiljaisuudessa kohti pienimpiä metsäpolkuja. Siellä emme olisi kenenkään tiellä, vaikka matelisimme kuinka hitaasti tahansa. Metsäpolku osoittautui parhaaksi ratkaisuksi. Normaaleista talvista poiketen maahan oli satanut hyvin ohut ja hahtuvainen lumikerros, öinen pakkanen oli jäädyttänyt veden puiden oksille, kuin b-luokan fantasiafilmissä. Näky oli kliseinen, mutta myös äärettömän kaunis. Abran selässä ehti keskittyä maisemien katseluun, koska ori oli liian laiska säikkymään eikä sen kanssa tarvinnut pelätä turhan vauhdikkaista maastoista. Päinvastoin Abran kanssa sai pitää huolen, että ori yhä liikkui eteenpäin.

Reitti osoittautui orille varsin tutuksi. Musta hevonen tunsi jokaisen kaarteen ja käännöksen ennen minua ja se kulki tasaisen matelevaa käymäjalkaa läpi pienen metsikön, oikaisi yhden aitaamattoman laitumen poikki toiselle metsäkaistaleelle ja käänsi siellä nokan kohti kotia. Itse tuijottelin maisemia ja höpöttelin hevoselle niitä näitä. Jos nyt en tästä muuta saisi irti, niin Abra saisi toimia hetkellisesti vastentahtoisena terapeuttinani. Ori ei toki tuntunut kuuntelevan minua, mikä ei ollut uusi asia millään saralla.

Päästyämme takaisin tallille laskeuduin selästä, nostin jalustimet ja talutin orin hoitopaikalle. En edes vaivautunut laittamaan sitä kiinni loppuhoidon ajaksi. Mihin se muka lähtisi? Eikä muuten lähtenyt. Abra seisoi paikallaan liimattuna, kun riisuin varusteet ja suojat ja harjasin sen. Heitin sille kevyen ulkoilutakin päälle, nappasin sen päiväheinät kassissa kainalooni ja lähdimme orin kanssa kohti tarhoja.

Sain työnnettyä Abran tarhaan ja heitin sille heinät syöttimeen. Ori jauhoi poissaolevan oloisesti heiniään kiinnittämättä minkäänlaista huomiota muuhun ympäristöön. ”Hyviä eläkepäiviä vanha ukko.” Totesin Abralle sulkiessani tarhan portin. Vihdoin tämä saatanan työmaa olisi loppu.