Mein Hundena

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-01-30

Iltapäivän aurinko lämmitti laitumella, kun istahdin hetkeksi alas aitauksen viereen seuraamaan Hunnin ja sen nuorimman pojan, Vogelgesangin, elämää. Hunni on karsinassa ja treeneissä usein hyvinkin viileä ja etäinen lady, joka ei turhaa lällyttelyä siedä, mutta äitinä sen pehmeämpi puoli pääsee aina esille.

Pieni "Vogel" oli ottanut laitumella kunnon spurtit ja makasi nyt pitkällään vihreässä ruohossa, nukkuen niin sikeästi, että sen hontelot jalat vain vähän nykivät unessa. Hunni ei poistunut poikansa viereltä askeltakaan. Se seisoi tismalleen varsansa yläpuolella, varjoa tarjoten, ja sen suuri pää heilahti vähän väliä hätistämään kärpäsiä pienen pojan otsalta. Kun laitumella lensi matalalla rääkäisevä varis, Hunnin korvat singahtivat heti niskaan ja se pärskähti varoittavasti – kukaan ei tulisi herättämään sen prinssiä. On aina yhtä kiehtovaa nähdä, miten tuo radalla niin ylpeä ja kova GP-tamma muuttuu laitumella maailman huolehtivimmaksi ja lempeimmäksi emäksi.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-08-30

Tänään tallissa koettiin taas klassinen "Hunnin hapan ilme" -päivä. Olin kai tehnyt sen virheen, että aamutallin yhteydessä toin sen loimen karsinaan puoli minuuttia tavallista myöhemmin, ja tämä kovan koulusuvun kasvatti päätti heti osoittaa mieltään. Kun astuin karsinaan harjan kanssa, tamma käänsi minulle suuren ruunikon takapuolensa, painoi korvansa puolitangossa taaksepäin ja kieltäytyi jopa katsomasta minuun.

Yritin lepytellä neitiä tarjoamalla herkkupalaa, mutta Hunni vain käänsi päätään ylemmäs ja tuijotti karsinan seinää kuin olisin ollut pelkkää ilmaa. Ei auttanut muu kuin tehdä hoitotoimenpiteet rauhallisesti, rutiineja kunnioittaen ja ilman turhaa puhetta – Hunni kun ei siedä sitä, että sen karsinassa kohelletaan tai höpötellään joutavia. Vasta kun pääsimme käytävälle ja se sai puhtaan satulahuovan selkäänsä, sen ilme hieman pehmeni. Se katsoi minua vihdoin silmiin ja hörähti matalasti, ikään kuin sanoen: ”No niin, vihdoin täällä tapahtuu jotain asiallista.” Tämän tamman kanssa saa kyllä aina olla tarkkana, mutta juuri tuo äärimmäinen itsetunto tekee siitä niin upean!

Kun aamupäivän harjaustuokio oli herättänyt Hunnissa pelkkää närkästystä, ajattelin, että pieni maastolenkki löysin ohjin tekisi tammalle hyvää ja palauttaisi hymyn sen turvalle. Olin väärässä. Hunnin mielestä kouluratsun vieminen hiekkateiden ulkopuolelle, epätasaisille metsäpoluille, oli selkeästi jonkin valtakunnan rikoslakia vastaan sotiva teko.

Jo tallipihasta poistuminen vaati neuvottelua. Hunni marssi eteenpäin äärimmäisen hitaasti, nostaen jalkojaan liioitellun korkealle – vähän kuin se olisi pelännyt tallipihan hiekan olevan liian karkeaa sen hienostuneille kavioille. Kun käännyimme varsinaiselle metsäpolulle, tamman ilme happami entisestään. Se painoi korvansa puolitangossa taaksepäin ja pärskähti syvään ja loukkaantuneesti joka kerta, kun jokin viaton mustikanvarpu hipaisi sen vuohiskarvoja. ”Minä olen GP-tason hevonen, en mikään puskaponi”, sen jokainen askel viestitti satulaan asti.

Rentoudesta ei ollut tietoakaan. Kun pyysin tammaa laukkaamaan tasaisella hiekkapohjaisella metsätiellä, Hunni ei suinkaan lähtenyt mukavaan, letkeään maastolaukkaan. Ei, se pullisti kaulansa tiukalle mutkalle, nosti selkänsä jännittyneeksi kaareksi ja alkoi edetä äärimmäisen kootussa, mahtipontisessa ja pystysuorassa laukassa. Se näytti varmasti siltä, kuin se olisi suorittanut olympialaisen kouluradan laukkaohjelmaa keskellä synkkää suomalaista kuusimetsää. Jokainen yritykseni pidentää ohjaa ja pyytää sitä venyttämään askelta sai osakseen vain vihaisen hännänheilautuksen ja korvien liimaamisen niskaan.

Kaiken huippu koettiin matkan puolivälissä, kun polulla odotti pieni, ehkä kymmenen senttiä syvä kurakko. Tavallinen hevonen olisi kahlannut siitä yli sekunnissa, mutta Hunni pysähtyi kuin seinään. Se tuijotti mutaa niin syvällä inholla, että melkein odotin sen alkavan puhua sikaa. Kun pohjeapuni tiukkeni, tamma totesi, ettei se aikonut likaa jalkojaan. Se teki paikoiltaan jättimäisen, loistavalla hyppytekniikalla varustetun loikan koko kurakon yli, laskeutuen toiselle puolelle täydellisessä tasapainossa – ja viskasi heti perään päätään niin rajusti, että kuolaimet helisivät.

Kotitallin pihaan marssiessamme Hunni oli edelleen oma loukkaantunut itsensä. Se pärskähti tallioven kohdalla niin kovaa, että kuolainvaahto lensi seinille, ja katseli minua karsinassa ilmeellä, joka lupasi kylmää kyytiä seuraavissa koulutreeneissä. Maastoratsastus Hunnin kanssa ei ehkä ollut mikään rentouttava sunnuntaikävely, mutta ainakin tamma sai osoittaa kuninkaallisen luonteensa myös mäntyjen keskellä!