Headspinn xx

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2020-09-05

Istuin melkein mustan oriin selässä ja mietin vakavasti mielenterveyteni tilaa. Spedehän oli kamala ratsu. Paitsi jos tykkäsi vauhdista tai haasteista, silloin se oli oikein mainio kumppani. Itsehän en pitänyt kummastakaan, ainakaan niin paljon että lähtisin niitä ehdoin tahdoin etsimään. Silti olin päättänyt valita ratsuksi juurikin tämän reikäpäisen maanvaivan. Jo pelkkä kuntoon laittaminen oli ollut mitalin arvoinen saavutus. Pitäisi alkaa maksaa itselleen vaarallisen työn lisää, jos ajattelin kammeta itseni näiden kahjojen kamelien selkään useamminkin.

Spede tanssi tallipihalla, kuin huonosti pidelty täysiverivarsa (jota se luultavasti olikin), joka ei tiennyt rajoista tuon taivaallista. Huokaisin syvään. Olin jo aivan valmis luovuttamaan, vaikken ollut vielä aloittanutkaan. Annoin orille hieman löysää ohjasta ja se ampaisi ravissa kohti metsäpolkua. Jouduin kiristämään ohjaksia melko paljonkin ennenkuin ori kuunteli apujani ja suostui siirtymään käyntiin. Mitähän tästäkin kimpoilusta vielä tulisi.

Jatkoimme reipasta, suurimmaksi osaksi sivuttaissuuntaista, käymäjalkaa pitkin leveää metsäpolkua. Syksy oli tullut jo tontille ja puiden lehdet alkoivat vaihtaa väriään vihreästä oranssiin. Maisemia olisi ollut mukava katsella enemmänkin, mutta Spede oli toista mieltä. Ori oli tiukka, kuin yliviritetty viulunkieli ja se odotti vain syytä päästä ryöstämään ja kiikuttamaan minua pitkin pitäjää. Vielä en antanut moiselle mulkerolle siihen tilaisuutta, vaan pidin orin tiukasti nyrkin ja hellan, eli ohjan ja pohkeen, välissä. Emme todellakaan olleet kaikkein harmonisin näky, mutta tällä kertaa en edes kiroillut kovin paljoa. Toisinkuin edellisellä maastoreissullamme...

Jäin liiaksi miettimään menneisyyttä ja Spede käytti sen heti hyödykseen. Ori nykäisi ohjat kädestäni ja sivuaskelien kautta ampaisi eteenpäin kuin joku olisi sytyttänyt raketin sen hanurissa. Sain hädin tuskin pideltyä itseni selässä, mutta oriin hidastamiseen ei enää paukut riittäneet. Roikuin mukana kuin märkä rukkanen ja yritin olla osumatta mihinkään liian kiinteään. Maisema vierellä sumeni ja korvissani alkoi kohista. Oma sydämeni hakkasi rintaa vasten, kuin yrittäen ulos siitä. Tajusikohan Spede ollenkaan, ettei tämä ollut mikään halvatun laukkarata ja että ennemmin tai myöhemmin polku tekisi tiukan 90 asteen mutkan takaisin kohti kotia. Pakko sen oli tietää, siksi se niin hulluna pinkoikin.

Yritin taas roikkua ohjaksissa mutta turhaan. Ori oli hukannut tuntoaistin suustansa johonkin toiseen ulottuvuuteen. Olin täysin sen armoilla ja vannoin, etten enää ikinä ryhtyisi tähän paskaan. Maastoilemaan tällaisen sekopään kanssa. Taisin olla seonnut itsekin. Saavuimme mutkaan ja kuin ihmeen kaupalla selvisimme siitä elossa. Speden askel alkoi hidastua. Se puuskutti villisti. Ilmeisesti sen kunto alkoi useamman kilometrin päättömän pinkomisen jälkeen loppua.

Sitten suutuin. Tunsin kuinka puna nousi kasvoille ja raivo kohosi kaulaa pitkin ylöspäin. Iskin saappaideni kantapäät oriin kylkiin. ”Haluutko juosta?! Nyt sitten juokset senkin perkele!” Karjuin oriille ja kannustin sitä vielä raivokkaampaan vauhtiin. Spede teki työtä käskettyä. Sen askel piteni taas, maisema muuttui sumeaksi, mutta nyt korvissani kohisi raivo. Minua ei kohdeltu näin. Ei enää. Painostin orin kovempaan laukkaan ja aina kun se yritti hiljentää vaadin siltä vielä enemmän vauhtia. Nytpä ei leikki lopukaan siihen, kun sinä käsket. Hetken jo pelkäsin oriin sydämen sanovan itsensä irti ja sen tipahtavan näkymättömästä luodista maahan kesken vauhdin. Siinä kuoltaisiinkin molemmat yhdellä kertaa. Mantrasin päässäni täysiveristen huppusydämestä, se oli tehty juoksemiseen.

Jossakin vaiheessa vihani laantui ja tein muutaman puolipidätteen. Speden niska taipui kaarella, se keräsi takaosan alleen ja kokosi laukkaa. Ori otti pidätteeni vastaan, hieman liioitellusti, mutta otti silti. Muutama pidäte lisää ja Spede siirtyi jo kohteliaasti käyntiin. Taputin sitä kaulalle. ”Jos ei perseilisi niin paljon niin säästyisi paljolta.” Ratsastin oriin tallipihan läpi takaisin samalle polulle, josta olimme tunti sitten lähteneet. Keräsin ohjat ja teimme toisen samanlaisen lenkin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Jäähdyttelin kaikkensa antaneen oriin huolellisesti ja kävelimme sen kanssa lopuksi vielä puolet koko matkasta.

Tallimestari John oli tallipihalla vastassa. ”Aattelin että kuolet.” Miehen brittiläisestä aksentista ei meinannut saada lainkaan selvää. Olikohan John skotti vai irkku? ”Niin minäkin.” Vastasin lyhyesti. John vilkaisi oriin kupeilla helmeilevää valkoista vaahtoa. ”Se pitää pestä.” Tallimestari totesi ja katosi talliin. Pyyhkäisin omaa hikeä hihaani laskeutuessani hevosen selästä. ”It's not the only one...” Totesin puoliääneen.

Ihanat tallityöntekijät. Johnin perässä tallista tuli työntekijä, joka herttaisesti otti oriin käsistäni ja lupasi hoitaa sen pois. John nyrpisti nenääni suuntaani ja pidin sitä merkkinä painua itsekin suihkuun. Seuraavalla kerralla, kun kiipeäisin Speden selkään, en lähtisi sen kanssa maastoon. Silkkaa hullujen hommaa koko touhu. Eikai tähän kukaan selväpäinen lähtisikään.