Morituri

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2018-06-08

Seisoin maneesin laidalla ja katselin mustan oriin hyppimistä, kuopimista ja korskumista pitkin lämmittelymaneesia. Se ei tosiaan pitänyt kilpaikosijoistaan. Sitä ennen oli kuitenkin vuorossa vielä muutama nuorempi ori, jotka hyppäisivät matalampia esteitä. Mori saisi siis odotella omaa irtohyppyvuoroaan vielä jonkin aikaa. Toivottavasti taluttajan hermo kestäisi yhdessä osassa – samoin kuin tämän varpaat. Mori ei paljon katsonut kavioidensa sijoituspaikkaa ja yhden jos toisenkin kerran meinasi olla taluttajan varpaat alla.

Vihdoin nuoret orit oli saatu edeltä pois ja vanhat konkarit kutsuttiin sisään. Yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi todettiin, että Mori saisi olla ensimmäinen aikuinen ori kujassa, jotta se saataisiin nopeasti pois muiden hevosten keskeltä. Niinpä ori lähetettiin kujaan. Mori sai ensin lämmitellä pari kertaa hieman matalammilla esteillä, mutta piankos niitä nostettiin ja ori sai jo tehdä ihan töitä.

Toki 130 senttiä ylittyi, kuin vettä vain. 140 senttiä vaati orilta jo vähän ponnistamista, mutta ihan kuin ilkkuakseen Mori jätti ilmaraon esteen ja kinttujensa väliin. Puolitoista metriä ylittyi ja Mori heitti vielä ilopukkia esteen jälkeen kujassa, ennenkuin vihdoin antoi taas kiinni taluttajalleen. Myös 160 senttiäkin ylittyi, mutta nyt vähemmällä ilmaraolla. 170 senttiä ylittyi kaikkien suureksi ihmetykseksi täysin puhtaasti. Siihen suoritukseen oli mielestämme hyvä lopettaa ja Morin käsittelijä lähti viemään oria jäähdyttelykierroksille toiseen maneesiin. Musta ori jaksaa yllättää. Noin huonosti käyttäytyväksi elikoksi se hyppää kyllä hiivatin hyvin.

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2019-09-11

Istuin mustan oriin selässä ja mietin vakavasti mielenterveyteni tilaa. Morihan oli kamala ratsu. Paitsi jos tykkäsi vauhdista tai haasteista, silloin se oli oikein mainio kumppani. Itsehän en pitänyt kummastakaan, ainakaan niin paljon että lähtisin niitä ehdoin tahdoin etsimään. Silti olin päättänyt valita ratsuksi juurikin tämän reikäpäisen maanvaivan. Jo pelkkä kuntoon laittaminen oli ollut mitalin arvoinen saavutus. Pitäisi alkaa maksaa itselleen vaarallisen työn lisää, jos ajattelin kammeta itseni näiden kahjojen kamelien selkään useamminkin.

Mori tanssi tallipihalla, kuin huonosti pidelty täysiverivarsa, joka ei tiennyt rajoista tuon taivaallista. Huokaisin syvään. Olin jo aivan valmis luovuttamaan, vaikken ollut vielä aloittanutkaan. Annoin orille hieman löysää ohjasta ja se ampaisi ravissa kohti metsäpolkua. Jouduin kiristämään ohjaksia melko paljonkin ennenkuin ori kuunteli apujani ja suostui siirtymään käyntiin. Mitähän tästäkin kimpoilusta vielä tulisi.

Jatkoimme reipasta, suurimmaksi osaksi sivuttaissuuntaista, käymäjalkaa pitkin leveää metsäpolkua. Syksy oli tullut jo tontille ja puiden lehdet alkoivat vaihtaa väriään vihreästä oranssiin. Maisemia olisi ollut mukava katsella enemmänkin, mutta Mori oli toista mieltä. Ori oli tiukka, kuin yliviritetty viulunkieli ja se odotti vain syytä päästä ryöstämään ja kiikuttamaan minua pitkin pitäjää. Vielä en antanut moiselle mulkerolle siihen tilaisuutta, vaan pidin orin tiukasti nyrkin ja hellan, eli ohjan ja pohkeen, välissä. Emme todellakaan olleet kaikkein harmonisin näky, mutta tällä kertaa en edes kiroillut kovin paljoa. Toisinkuin edellisellä maastoreissullamme...

Jäin liiaksi miettimään menneisyyttä ja Mori käytti sen heti hyödykseen. Ori nykäisi ohjat kädestäni ja sivuaskelien kautta ampaisi eteenpäin kuin joku olisi sytyttänyt raketin sen hanurissa. Sain hädin tuskin pideltyä itseni selässä, mutta oriin hidastamiseen ei enää paukut riittäneet. Roikuin mukana kuin märkä rukkanen ja yritin olla osumatta mihinkään liian kiinteään. Maisema vierellä sumeni ja korvissani alkoi kohista. Oma sydämeni hakkasi rintaa vasten, kuin yrittäen ulos siitä. Tajusikohan Mori ollenkaan, ettei tämä ollut mikään halvatun laukkarata ja että ennemmin tai myöhemmin polku tekisi tiukan 90 asteen mutkan takaisin kohti kotia. Pakko sen oli tietää, siksi se niin hulluna pinkoikin.

Yritin taas roikkua ohjaksissa mutta turhaan. Ori oli hukannut tuntoaistin suustansa johonkin toiseen ulottuvuuteen. Olin täysin sen armoilla ja vannoin, etten enää ikinä ryhtyisi tähän paskaan. Maastoilemaan tällaisen sekopään kanssa. Taisin olla seonnut itsekin. Saavuimme mutkaan ja kuin ihmeen kaupalla selvisimme siitä elossa. Morin askel alkoi hidastua. Se puuskutti villisti. Ilmeisesti sen kunto alkoi useamman kilometrin päättömän pinkomisen jälkeen loppua.

Sitten suutuin. Tunsin kuinka puna nousi kasvoille ja raivo kohosi kaulaa pitkin ylöspäin. Iskin saappaideni kantapäät oriin kylkiin. ”Haluutko juosta?! Nyt sitten juokset senkin perkele!” Karjuin oriille ja kannustin sitä vielä raivokkaampaan vauhtiin. Mori teki työtä käskettyä. Sen askel piteni taas, maisema muuttui sumeaksi, mutta nyt korvissani kohisi raivo. Minua ei kohdeltu näin. Ei enää. Painostin orin kovempaan laukkaan ja aina kun se yritti hiljentää vaadin siltä vielä enemmän vauhtia. Nytpä ei leikki lopukaan siihen, kun sinä käsket.

Jossakin vaiheessa vihani laantui ja tein muutaman puolipidätteen. Morin niska taipui kaarella, se keräsi takaosan alleen ja kokosi laukkaa. Ori otti pidätteeni vastaan, hieman liioitellusti, mutta otti silti. Muutama pidäte lisää ja Mori siirtyi jo kohteliaasti käyntiin. Taputin sitä kaulalle. ”Jos ei perseilisi niin paljon niin säästyisi paljolta.” Ratsastin oriin tallipihan läpi takaisin samalle polulle, josta olimme tunti sitten lähteneet. Keräsin ohjat ja teimme toisen samanlaisen lenkin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Jäähdyttelin kaikkensa antaneen oriin huolellisesti ja kävelimme sen kanssa lopuksi vielä puolet koko matkasta.

Pablo oli tallipihalla vastassa. ”Aattelin että kuolet.” Mies mursi englantia espanjalaisittain. ”Niin minäkin.” Vastasin lyhyesti. Pablo vilkaisi oriin kupeilla helmeilevää valkoista vaahtoa. ”Se pitää pestä.” Tallimestari totesi ja katosi talliin. Pyyhkäisin omaa hikeä hihaani laskeutuessani hevosen selästä. ”It's not the only one...” Totesin puoliääneen.

Ihanat tallityöntekijät. Pablon perässä tallista tuli työntekijä, joka herttaisesti otti oriin käsistäni ja lupasi hoitaa sen pois. Pablo nyrpisti nenääni suuntaani ja pidin sitä merkkinä painua itsekin suihkuun. Seuraavalla kerralla, kun kiipeäisin Morin selkään, en lähtisi sen kanssa maastoon. Silkkaa hullujen hommaa koko touhu. Eikai tähän kukaan selväpäinen lähtisikään.