Hässliches Entlein

Kirjoittaja: Chao, Päivämäärä: 2026-01-11

Istuin raudikon selässä enkä tiennyt mitä ajatella. Kun hevonen myytiin minulle, se myytiin ”tulevaisuuden huipputähtenä” ja ”äärettömällä kapasiteetilla”. Joopa joo. Sukunsa perusteella Ankan olisi pitänytkin pystyä, mutta enpä olisi ikinä tullut ajattelleeksi, että oriin GP tasolle vieminen veisi yhden ihmisiän.

Ankka oli kuitenkin arvostettu tallityöntekijöiden keskuudessa. Se oli varmasti yksi tallin parhaimmin käyttäytyvistä hevosista, saatika oreista. Valitettavasti selästä ori oli tahmea, hitaasti lämpeävä ja vähintäänkin raskas. Tiettävästi kaikki se työn määrä ei näkynyt ulospäin, mutta eipä meitä kyllä kilparadoilla myöskään ylistetty. Kun ostin varsan niin en kuvitellut saavani siitä ikuisuusprojektia.

Mutta niin vain kävi. Nyt Ankan oli kuitenkin aika päätää kilpailu-uransa. Korkeammalle voimalle kiitos siitä, nyt oria ei tarvitsisi enää tuupata eteenpäin kisakentillä. Seuraavaksi sillä olisi edessään siitoshevosen ura, mutta tammojen valinnassa saisi olla tarkkana. Emme haluaisi talliin toista eteenpäin työnnettävää versiota, Ankan mini-me:tä. Ajatus puistatti, tykkäsin hevosilla omasta moottorista mutta Ankassa ei tuntunut aina olevan moottoria laisinkaan.

Havahduin muistelmistani, kun Ankka liikahti allani nostaen toisen takasensa ilmaan – ihan vain lepuuttaaakseen sitä. Ensimmäinen GP-tason kouluratsuni jolla ei ollut ikinä kiire mihinkään. Kaipa sen olisi pitänyt syntyä laiskiaiseksi. Keräsin siis itseni, ja pyysin oria eteenpäin. Suuntaisimme tänään maastoon, niin sitä ei tarvitsisi niin paljon pakottaa eteenpäin.

Ankka keikautti korviaan, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Niin luonteenomaista orille, mutta itse en tiennyt itkeäkö vai nauraako. Niinpä istuin hetken hiljaa ja pyysin sitten hiukan voimakkaammalla maiskautuksella herraa liikkeelle. Hidas liikerata alkoi tahmeasti, mutta dieselmoottorin hieman lämmettyä pääsimme jopa ihan oikeaan käyntiin ja käänsin Ankan kaikessa hiljaisuudessa kohti pienimpiä metsäpolkuja. Siellä emme olisi kenenkään tiellä, vaikka matelisimme kuinka hitaasti tahansa.

Metsäpolku osoittautui parhaaksi ratkaisuksi. Normaaleista talvista poiketen maahan oli satanut hyvin ohut ja hahtuvainen lumikerros, öinen pakkanen oli jäädyttänyt veden puiden oksille, kuin b-luokan fantasiafilmissä. Näky oli kliseinen, mutta myös äärettömän kaunis. Ankan selässä ehti keskittyä maisemien katseluun, koska ori oli liian laiska säikkymään eikä sen kanssa tarvinnut pelätä turhan vauhdikkaista maastoista. Päinvastoin Ankan kanssa sai pitää huolen, että ori yhä liikkui eteenpäin.

Reitti osoittautui orille varsin tutuksi. Raudikko tunsi jokaisen kaarteen ja käännöksen ennen minua ja se kulki tasaisen matelevaa käymäjalkaa läpi pienen metsikön, oikaisi yhden aitaamattoman laitumen poikki toiselle metsäkaistaleelle ja käänsi siellä nokan kohti kotia. Itse tuijottelin maisemia ja höpöttelin hevoselle niitä näitä. Jos nyt en tästä muuta saisi irti, niin Ankka saisi toimia hetkellisesti vastentahtoisena terapeuttinani. Ori ei toki tuntunut kuuntelevan minua, mikä ei ollut uusi asia millään saralla.

Päästyämme takaisin tallille laskeuduin selästä, nostin jalustimet ja talutin orin hoitopaikalle. En edes vaivautunut laittamaan sitä kiinni loppuhoidon ajaksi. Mihin se muka lähtisi? Eikä muuten lähtenyt. Ankka seisoi paikallaan liimattuna, kun riisuin varusteet ja suojat ja harjasin sen. Heitin sille kevyen ulkoilutakin päälle, nappasin sen päiväheinät kassissa kainalooni ja lähdimme orin kanssa kohti tarhoja.

Sain työnnettyä Ankan tarhaan ja heitin sille heinät syöttimeen. Ori jauhoi poissaolevan oloisesti heiniään kiinnittämättä minkäänlaista huomiota muuhun ympäristöön. ”Hyviä eläkepäiviä vanha ukko.” Totesin Ankalle sulkiessani tarhan portin. Vihdoin tämä saatanan työmaa olisi loppu.